Sitä mukaa kun valo on alkanut lisääntymään, ja päivät pitenemään, on kaikki muukin elämässäni alkanut kulkea nopeampaa eteenpäin.Talvella oli hiljaista, aika mateli kuin kohmeinen lisko. Arki oli puurtamista, koulujuttuja, lukemista ja laskemista, iltaisin sitä käpertyi vaan viltin alle voipuneena.
Nyt tuntuu kuin en itse olisi ihan vielä herännyt tuosta kohmeesta, mutta kaikki ympärilläni liikkuu suhahtaen ohi. Kuin vesi koskessa. Oli harjoittelujakso toimistolla, oli hiihtoloma Teneriffalla. Lähetin työhakemuksia, näytöt suoritin kiitettävästi, harjoitettelujakso päättyi, pääsinpä työhaastatteluunkin. Valmistujaispäivänä laittauduin parasta aikaa, kun haastattelun järjestänyt taho soitti, ja kyseli miten haastattelu oli mielestäni sujunut. Kerroin sen menneen mielestäni hyvin, vaikka minua olikin jännittänyt. Toimiston väki oli vaikuttanut mukavalta. Hyvin se oli kuulemma mennytkin, paikka olisi minun! Loppuvuodeksi töitä!
Valmistujaisissa oli helppo hymyillä, todistus täynnä kiitettäviä, työpaikka tiedossa. Ystävänikin pääsi paikalle, ja toi ruusuja. Lounastimme mieluissassa paikassa. Päivä oli mitä mainioin. Seuraavaksi riittikin tutkimista. Työn perässä pitäisi muuttaa, asuntojen selaamista yömyöhään, laskelmia, tilin saldon tuijottamista. Asuntojen hinnat olivat kovin korkealla pk-seudulla. Lähetin kuitenkin kyselyjä, soittelin ja viestittelin. Välissä vierailin isovanhemmillanikin, kerroin heille kautta rantain hakeneeni kauemmas töihin. Valmistelin ja kerroin miten olin asioita suunnitellut. Toisena päivänä sitten kerroin oikeastaan saaneeni jo tuon paikan. Isoäiti itki ilosta.
Kotiin päästyäni aloitin inventaariota. Tässä asunnossa olen viihtynyt reilut kaksi vuotta, ja taas on kertynyt lisää tavaraa nurkkiin. Hamstrausgeeni on suvussamme vahva, mutta eihän ihminen tarvitse puoliakaan siitä, mitä luulee tarvitsevansa. Kuka näitä kiviäkin on hyllyille kantanut? Monetko kengät sitä oikeastaan tarvitsee? Mustia mekkoja on useammalle hengelle. Alennusmyyntien sukkahousulöytöjä. Postikortteja. Johtoja. Lankoja. Tämä nappi kuuluu siihen takkiin, onkohan minulla sitä edes enää? Siirtelen tavaroita pahvilaatikoihin.
Asuntojen hinnat ovat kovia, enkä julkisilla voi lähteä jokaiseen arkinäyttöön. Pitäisi pitää pää kylmänä. Juoksen virastoissa selvittelemässä asioitani, mutta osaksi pitää vain odotella vastauksia, päätöksiä. Koitan pyhittää illat rentoutumiselle, olen ystävän talovahtina, lämmitän saunan, varaan kampaajan. Sekoilen päivissä ja ajanvarauksissa, unohdan omat avaimet omaan kotiini, tämä on kiva huomata kauppakassien kanssa illalla. Odottelen rappukäytävässä 45minuuttia ja suuntaan taas seuraavalla bussilla ystävän talolle. Aamulla bussilla takaisin, huoltomies päästää minut omaan kotiini. Epäilys kalvaa takaraivossa, haluanko minä lähteä tutuista nurkista, mukavuusalueeltani. Jos vain jäisikin tänne, onhan tässä semmoinen vakikainalo ja ehkä sitä löytäisi töitä aikanaan... Puistelen epäilyksen ääniä päästäni, välillä on heittäydyttävä, kyllä asiat selkenevät.
Saan asuntotarjouksen. Sovimme näytön parin päivän päähän. Asunnosta ei ole kuvia, ei edes pohjapiirrosta. Varaan silti matkaliput, ja koitan olla ajattelematta millaisia ovat kamalimmat kohtaamani vuokraloukot. Sellaiset ummehtuneet, hämärät, missä seinät ovat kellastuneet edellisten jäljiltä, missä on kosteaa ja tahmaista. Missä keittiöön mahtuu vain liesitaso, ja jääkaappi on mikronkokoinen.... Taas meinaan olla pessimisti, pyh.
Illan katselen elokuvaa ja samalla niputan pinoiksi kertyneitä papereita kansioihin. Muistoja, virallisia lappuja, koulupapereita, laskuja. Ehkä 5 vuoden takaisella lehtitilauslaskulle ei ole enää tarvetta? Muistelen papereita katsellessa, ja mieleen juolahtaa, että olisipa äiti näkemässä. Pitääkin käydä äidin haudalla ennen muuttoa. Ehkä voisin viedä leikkoruusuja, samanlaiset kun sain valmistujaisissa... Hetken mietittyäni päätän ostaa ruusut uuteen asuntoon aikanaan, ei äiti hautausmaalla minua ja kukkasia odota.
Matkaan näyttöön aurinkoisena päivänä. Käyn ennen bussimatkaa vilkaisemassa entisen asunnon takapihaa, ohimennen. Matkalla ohitan tuttuja nurkkia, mutta perillä ei. Ei se ole enää minun, tai meidän pihamme. En pääse vilkaisemaan sen enempää, takapihalla istuu tyttö tupakalla, pidellen kissaa valjaissa. Uusia asukkaita, uusia tarinoita, piha on harmaa ja viime vuotiset pitkät rikkaruohot kertovat, ettei uusi asukas vaivaudu taistelemaan niitä vastaan. Jatkan matkaani, voin jättää muistot jälkeeni.
Paljon istuskelua, bussissa, junassa.. Olen toivottaman huono suunnistamaan, viime metreillä lähden vielä väärään suuntaan. Lopulta pääsen perille, vain muutaman minuutin myöhässä. Suuntaamme esittelijän kanssa hissillä ylimpään kerrokseen. Vatsanpohjassa nipistelee. Esittelijä avaa oven.
Auringonvalo täyttää yksiön. Oho, minullahan on parveke. Lasittamaton, mutta on kuitenkin! Mitkä näkymät! Rempattu pikkukeittiö, rempattu kylppäri. Muut pinnat ovat aika nuhjuiset, edellisen asukkaan romuja lojuu siellä täällä. Välittäjä lupaa kysäistä jos ennen muuttoa saataisiin pinnat maalattua. Mielessäni jo sovitan sänkyä ja sohvaa paikalleen. Viherkasveja ikkunalaudalle. Mahtoiko siellä edes olla sellainen? Kahvinkeitin tuohon, ja... Sovimme olevamme yhteydessä aikatauluista.
Lähden kävelemään takaisin junalle, ja olotilani on hyvin vaihteleva. Naurattaa, sehän olikin kiva kämppä! Huokaisten helpotuksesta. Vuokrakin olisi paljon muita edullisempi. Melkein voisi tirauttaa kyyneleen, iso kivi harteilta. Kotimatka sujuu pään kohistessa ajatuksista. Hyvin menee, mutta menköön? Pieni pessimisti vielä käskee rauhoittumaan, kyllä joku vielä vetää maton jalkojen alta. Kyllä korttitalo kaatuu, kun joku asia nytkähtää väärään suuntaan. Hyssyttelen pessimistin omiin oloihinsa, ja matkaan vakikainalon huomaan. Olen uusien seikkailujen edessä. Jännittää.
