En enää ihmettele, miksi olo on ollut viime päivinä vähän... hutera. Miksi on niin raskas olo, vaikka kaikkea ihanaakin on ympärillä. Sisko muistutti tänään, että eilen oli äidin syntymäpäivä. Äiti olisi täyttänyt 50v. Huhtikuussa tuli 9 v. täyteen vanhempieni kuolemasta.
Edelleenkin voi vain todeta, että niin se aika kuluu. Onneksi minulla on siskoni, ja äidin vanhemmat, ihania ystäviä ja tietysti mieheke rinnallani. Olen nuoresta pitäen ollut "sitkeä sissi", eli rämpinyt hammasta purren harmaissa soissa eteenpäin. En silloin ymmärtänyt pyytää apua, enkä edes halunnut muiden auttavan. Äiti opetti minut itsenäiseksi, isältä olen taas ominut itsepäisyyden, siitä yhdistelmästä se kai koostuu ;)
Ystäväni on myös menettänyt läheisensä, ja juuri keskustelimme siitä, miten näinkin monen vuoden jälkeen ikävä osaa purra ikävästi. Suru on erilaista, viime vuosina se on kirpaissut, kun on tajunnut, miten monessa tilanteessa on tyhjä kolo vanhempieni kohdalla. Miten monen asian olisin halunnut jakaa heidän kanssaan, miten monissa juhlissa olisi halunnut nähdä heidät muiden mukana... äh.
Olo on jo kevyempi, kyllä tää taas tästä.
:( jaksuja
VastaaPoistaKokemuksesi kuullostaa tutulta. Itse kanssa molemmat vanhemmat taivaan kotiin menettäneenä ajattelen joskus samalla lailla. Esim. joulut tuovat mukanaan haikeuden, kun ne ollaan yhdessä vietetty. Mutta kuten sanoit, onneksi on ihanat lähimmäiset; mies, lapset ja ystävät. Heidän kanssaan on mukava jakaa arjen iloja ja suruja. Jaksamisia Sinulle t. Erjuska
VastaaPoistaJaksamisia! suru ei koskaan katoa, mutta ajan kuluessa sen kanssa on helpompi elää.
VastaaPoistaKiitoksia kaikille <3 Olo on jo parempi, kun muistaa kunnolla surra välillä :)
VastaaPoistaVoimia surun keskelle!
VastaaPoistaMä eksyin sun blogiin ihan sattumalta, kun etsin Kaunis Marjaana-biisin lyriikoita, mutta haluan kovasti toivottaa sulle jaksamisia. :)
VastaaPoistaVanhempasi ovat olleet tosi nuoria kuollessaan,samoin sinä, on ihan ymmärrettävää, että surusi on vieläkin kova, olisithan tarvinnut heitä vielä piiiiiitkään, mutta tämmöstähän tämä elämä on, epäreilua..Onneksi sinulla on kuitenkin yksi, joka on läheisin varmaankin, siskosi. Toivotan sinulle voimia tähän suruun.
VastaaPoistaTästä on nyt aikaa jo kun tämän olet kirjoittanut, mutta pakko silti kommentoida että alkoi ihan itkettää kun luin tekstisi.. Voimia sulle ihan hirveesti!<3
VastaaPoistaTää on muuten jännä blogi ja aika erilainen mitä oon tottunu lukemaan, jatka samaan malliin !
Kiitoksia edelleenkin kaikille kommenteistanne, ja tervetuloa uudelle anonyymillekin mukaan.
VastaaPoistasatuin vahingossa tänne, kun kirjoitin googleen hakusanan suru.. etsin jotain linkkiä, ihmiselle, joka käy läpi vaimonsa kuoleman jälkeen surua.. en tiedä uskallanko antaa tätä, koska hän on mies, ja voi tulla ehkä vääränlaisia paintuksia. haluan kertoa sinulle, että minulta kuoli saman vuoden aikana, poika, huhtikuussa, sisko syyskuussa, ja äiti , kasvatusäiti seuraavana kesänä. surusta tuli iso musta möykky, jonka purkamiseen meni varmaan puolitoista vuotta, ennenkuin surtavat ihmiset loksahtivat paikoilleen, ja aloin tajuta, että suru on prosessi, joka etenee sen mukaan, kuin minä annan sille tietä.. lupaan surra ja itkeä suruni pois.. olen todellakin surrut sitten vielä avioeron jälkeensä jättämän suuren erorepäisy surun, kun hän johon luotin, ei ollutkaan luottamukseni arvoinen, ja kasvoin todella eroon rakkaastani, joskus toivoin että hän olisi kuollut, että tämä suru olisi ollut päätepistettä kohti kulkeva periodi, mutta hän elää, ja on onnellinen oman uuden vaimonsa kanssa, ja minä ihmettelen, tällainenko on suru , jolla ei ole päätepistettä.... se suru jatkuu vieläkin.. siunausta kaikille suruaan eläville.. pörrinkäinen... facebookista.
PoistatoivOTan jaksamista kukkahattuneidille... pörrikarhu pirjo mustonen googlesta.
Poistaolen pörrikarhu, nimeni Pirjo Mustonen, kokenut kolme oikeaa surua, ja sitten avioeron surun, joka oli repivä ja koko persoonaa loukkaava suru. näiden kanssa elän vieläkin. Marja siskoani kaipaan , usein kun haluaisin soittaa jollekulle ja kertoa ajatuksiani.. Henri poikaani kaipaan loputtomasti, suru on muuttanut muotoaan, juttelen kuvalle usein. kaipaan hänen riehakasta ilosta huumoriaan, kasvatusäitini kuolema tulee vastaan aina jouluisin, ja äitienpäivänä.. hänen kohdallaan suru on muuttunut aavesäryksi,, nimettämäksi ja kun hänen kohtaansa suhdekin oli niin vaikea, en osannut oikein surra, tuli vain tyhjyys hänen kohdalleen, varmaan joskus kirjoitan kirjan hänestä.. ja kaikesta mitä olen kokenut... suru on työ.. sitä tehdään vuosikaudet, kunnes työ on tehty.. pörrikarhu edelleen...
PoistaHei pörrikarhu/Pirjo ja kiitos kommenteistasi.
PoistaSinulla on ollut paljon surua myöskin. Menetin vanhempani 10 vuotta sitten, lyhyen ajan sisällä, ja samaan syssyyn kuoli myös isoisoäitini. Vanhempani kuolemat eivät oikeastaan edes liittyneet toisiinsa. Isä kuoli ensin, aivoveritulppaan tms, sitten isoisoäiti löytyi kotoaan kuolleena, oli kaatunut ja lyönyt päänsä pahasti. Äidin sydän ei kestänyt surua, ja hän sai nukkuessaan sydänkohtauksen.
Suru on nimenomaan semmoinen musta möykky. Ensimmäinen vuosi on aika sumua kun sitä yrittää muistella. Jotenkin sitä on vaan eteenpäin kulkenut, aika jatkaa kulkuaan, vaikka rakkaat lähtivätkin. Menetykset ovat muokanneet minusta sen, mitä olen nykyään, hyvässä ja pahassa.
Vaikka 10 vuotta voi toisista tuntua pitkältä ajalta, ja suru on muuttanut muotoaan kaipaukseksi, olen onneksi saanut elämästä otteen. Minulla on lämpivät välit siskooni ja isovanhempiini, he ovat ikäänkuin vanhempieni korvikkeet.
Toisinaan kaipaan heitä enemmän, mutta arki kuluu helpommin. Kuten sinäkin kaipaat läheisiäsi, minäkin kaipaan heitä aika arkisissa asioissa. Välillä suutunkin aiheesta, ja saarnaan muille, kun he eivät osaa arvostaa läsnäolevia vanhempiaan. Toisaalta on ollut myös hyväksi nähdä ns. normaalia vanhemmat-lapsi-kontaktia ystävillä ja esim. miehekkeen kautta, niin osaa ajatella, ettei se aina siltikään ole mitään ruusuilla tanssimista. Jos olisin eristäytynyt ihmisistä, mielikuvissa kaikki olisi niin ruusunpunaisten lasien läpi katsottua. Vaikka äitini olisikin elossa, ei kukaan sitä tiedä miten tulisimme tällä hetkellä toimeen. Olemme/olimme molemmat temperamenttisia ja määrätietoisia ihmisiä, joten yhteenotoilta tuskin vältyttäisiin nykyäänkään. Silti olen sisäisesti se pikkutyttö, joka haluaisi näyttää vanhemmilleen "Katso, tein ihan itse!". He olisivat ylpeitä minusta, vaikka en ehkä kulje mitään kullattua menestyksen tietä, olen vaikeuksista huolimatta pärjännyt hyvin.
PoistaMiten monet kyyneleet onkaan kaipauksen vuoksi vuodatettu, mutta niin sen pitääkin mennä. Minulle olisi ollut tarjolla kaikenlaista kriisiterapiaa aikanaan, mutta en osannut sitä ottaa silloin vastaan apuna. Olen sitten pidemmän kaavan kautta käsitellyt asiaa. Jokaisella on varmasti oma tapansa surun käsittelyyn, neuvoisin muita surevia lähinnä siihen, että antavat itselleen ja muille aikaa. Suruun käpertyy helposti, eikä päästä ketään "auttamaan", ja mielestäni sekin on ihan sallittua, kunhan ei jää siihen tilaan pitkäksi aikaa. Minulla on ollut ihania ystäviä, keiden kanssa olen voinut asioista keskustella. Olen myös käynyt purkamassa ajatuksia muutamaan otteeseen erilaisilla ammatti-ihmisillä. Suru on omalla tavallaan aika jännä, siinä on niin eri asteita. Pohjatonta kaipausta, eriasteista kiukkua ja suuttumustakin poislähteneitä kohtaan. MITEN HE SAATTOIVAT. MIKSI MINULLE KÄVI NÄIN. Isäni ei ollut helppo ihminen, kai sen tässä voi tunnustaa, että alkoholi vei miestä. Viimeiset vuodet eivät olleet hänelle suotuisia, ja uskon, että hänelle kuolema oli omalla tavallaan helpotuskin. Eivät enää maalliset asiat ja alkoli vaikeuta ihmisen elämää.
Menee aika sekavaksi tämä kirjoitteluni :) Toivottavasti näet kuitenkin näitä kommenttejani, tänne voi jatkaa aiheesta jos haluat/joku muukin haluaa aiheesta keskustella, tai sitten minulle voi lähettää sähköpostia: tyttoturusta87 (a) hotmail.com (poistaa välilyönnit ja korvaa sulkeissa olevan a:n @-merkillä)